EI MITÄÄN TURHAA

Suomalaisella hevillä menee tällä hetkellä hyvin, sillä Sentenced on juuri julkaissut uuden levynsä, joka tuntee nimen Frozen. Se on ensimmäinen todella hieno kotoinen metalliteos sitten Stonen Emotional Playgroundin. Oli siis poikkeuksellisen kiinnostavaa lähteä utelemaan, miten tällaista musiikkia tehdään.

Koen melkoisen järkytyksen, kun huomaan kysyneeni kaikki olennaisimmat kysymykseni jo ensimmäisen kymmenen-viidentoista minuutin aikana. Sentencedin rytmiryhmä Vesa Ranta (rummut) ja Sami Kukkovi (basso) ei turhia jaarittele. En minä pahalla: ystävällisiähän he ovat ja vastaavat kyllä juuri siihen mitä kysytään, mutta niin lyhyesti, että jos tämä olisi suora radiotaltiointi, laittaisin seuraavaksi välibiisiksi vanhaa Yesiä ja miettisin kuumeisesti mitä sen jälkeen. Liekö harvasanaisuudella jotain tekemistä sen kanssa, että bändi on kotoisin pohjoisesta? Mutta asiaan.

Onnittelut loistavasta levystä. Millainen oli syntyprosessi?

- Ei kovinkaan hankala. Tuottaja Waldemar Sorychtan tunsimme jo edellisen levyn tiimoilta. Myös studio oli tuttu, Vesa aloittaa.

- Ja biisit olivat studioon mentäessä jo valmiina, joten tuottajan ei tarvinnut puuttua sovituksiin tai tällaisiin asioihin. Hoiti vain soundit kohdalleen. Vähän vajaat neljä viikkoa me sitä tehtiin, Sami jatkaa. Kummastelen levynteon nopeutta, mutta miehet eivät itse pidä sitä kovinkaan erityisenä. Nopeamminkin kuulemma voisi studiohommista selvitä. Itselleni tulevat kuitenkin mieleen Def Leppardin kaltaiset orkesterit, jotka hinkkaavat tulevia listamenestyjiään vuositolkulla.

- Ei vittu, henkihän siinä menisi, Sami kauhistelee.

Teidän uusi levynne on yhä enemmän melodiapuolen musiikkia, ja kun sitä vertaa vanhaan materiaaliin, tulee väistämättä ajatelleeksi, että te olette varmaankin uranne aikana törmänneet hevifanien konservatiivisuuteen eli siihen, että ihailijat eivät anna suosikeilleen oikeutta muuttua. Miten paljon tällaisia kommentteja on tullut?

- Onhan sitäkin saanut kuulla. Jotkut vanhat fanit ovat paheksuneet kun meillä onkin yhtäkkiä tosiaan melodiaa musiikissa eikä kaikki olekaan enää mättöä. Mutta uutta fanijoukkoa on tullut tilalle, ja sitten on tietenkin myös niitä, jotka ovat olleet mukana kaiken aikaa, Vesa sanoo.

- Ja jokaisella ihmisellähän on oikeus mielipiteeseensä, joten ei meillä ole sen kummempaa sanottavaa kenellekään joka haukkuu sitä, että musiikki muuttuu. Me tehdään tätä, ihmiset tykkäävät tai eivät tykkää, Sami jatkaa.

Kuinka muutos näkyy teissä itsessänne? Toisin sanoen: kuinka suuri osa materiaalista on "vanhentunutta" tai muuten vain sellaista, jota ette katso enää mielekkääksi esimerkiksi soittaa keikoilla?

- Amok-levyn biisejä varhaisempaa materiaalia ei olla keikoille otettu lukuunottamatta The Trooper -coveria, jota jengi aina huutaa. Jossain vaiheessa me oltiin pari vuotta soittamatta sitä; tehtiin päätös että ei nyt jakseta veivata samaa. Mutta jos jengi sitä aina vaan haluaa, niin kai se sitten täytyy soittaa. Coveripuolella meillä on muuten nyt uutena Faith No Moren Digging A Grave, jota ollaan soitettu tässä parilla keikalla. Covereita näyttäisi olevan tulossa koko ajan lisää, Vesa sanoo, mutta torjuu kieli poskessa "Sentenced plays..." -illan, jota ehdin kieli yhtä poskessa ehdottaa.

TE KUULUTTE siihen joukkoon bändejä, joka on kiertänyt ahkerasti myös ulkomailla. Mitä uuden levyn myötä tapahtuu keikkarintamalla, Suomessa ja muualla?

- Elokuusta alkaen tehdään Suomen puolella klubikeikkoja ja sitten syys-lokakuussa on kuuden viikon rundi ympäri Eurooppaa, Vesa valistaa.

Missä päin maailmaa teillä menee parhaiten?

- Saksassa. Siellä sitä on metallikansaa, mitähän lie muinaisjäänteitä... Näyttävät Black Sabbathin kitaristeilta viiksineen ja farkkuliiveineen, Sami naureskelee.

Entäpä minkä kokoisissa paikoissa olette soittaneet? Tavastialle mahtuu reilut 800 henkeä; miten se vertautuu teidän tavanomaiseen keikkapaikkaanne Keski-Euroopassa?

- Toiset paikat ovat pienempiä, toiset isompia. Sellaisia suunnilleen kahdentuhannen ihmisen halleja ne ovat olleet parhaimmillaan - toistaiseksi, Vesa sanoo ja painottaa viimeistä sanaa aivan erityisesti.

- Itäisessä Saksassa on niitä vähän isompia vanhoja kommunistipuolueen juhlasaleja, jotka vetävät 2500­3000 ihmistä, ja niissä me ollaan soitettu myös jonkun verran, Sami jatkaa.

Eikös muuten hevillä ole tällä hetkellä jonkinlainen uuden tulemisen kausi? 90-luvun alussa se näytti menevän pois, mutta nyt on taas enemmän elämää.

- Siltä se kyllä näyttää. Ajatellaan nyt jotain Stratovariusta. Sehän on ihan sitä perinteistä kamaa ja myynyt vissiin kultalevyn Suomessakin, Vesa myöntelee.

Vieläkö luulette, että hevistä tulee yhtä isoa kuin se oli silloin, kun Iron Maiden ja Metallica olivat valtavia?

- Metallicahan on edelleen valtava. Se ei ole bändi, se on Metallica. Eikä se ole heviä, Sami miettii.

En tiedä onko se heviä, mutta kamalaa se on ollut jo pitkään.

- Master Of Puppetsin jälkeenhän se lähti laskuun. ...And Justice For All esimerkiksi on niin huono levy soundeiltaan että voi jumalauta, Sami tuohtuu, ja Vesa jatkaa: - Ne olivat tehneet tälle uudelle levylle, ja ehkä jo Loadillekin, tietokoneella kaikki rumpujutut peltejä lukuunottamatta. Sieltä editoineet kaikki iskut täsmälleen kohdalleen. Kyllähän sillä tavalla saa tarkkaa soittoa, mutta en sitten tiedä onko se ainakaan rumpunäkökulmasta kovin kiinnostavaa. Me emme ole tuollaista edes harkinneet.

SENTENCEDIN hevilinjassa mielenkiintoisinta on minusta se, että musiikki ei noudata oikeastaan minkään hevin alakategorian sääntöjä. Vesa ja Sami korostavat hekin Frozenin monipuolisuutta ja ovat silminnähden innoissaan ja ylpeitä uutukaisestaan, mikä oikein onkin. Bändi ei luojan kiitos harrasta yletöntä kitaranvinguttelua tai muuta elvistelyä, biisien rakenteet eivät noudata sitä läkähdyttävän tylsää säkeistö­kertosäe­säkeistö­kertosäe- soolo­kertosäe-formaattia, ja nimenomaan sovituspuoli on hanskassa. Kappaleet ovat juuri niin riisuttuja tai täyteläisiä kuin on välttämätöntä.

Myös diggailupuolella löytyy hevimiehille kenties yllättäviä nimiä, esimerkiksi Depeche Mode. Mutta toki Slayer on kova sana, ja sekä Vesa että Sami pitävät Reign In Bloodia parhaana koskaan julkaistuna hevilevynä. Kehuvat vielä perään Slayerin Nummirockin keikkaa siihen malliin, että tunnen jääneeni jostain paitsi. Sen sijaan samaisilla juhlilla soittaneesta Dream Theaterista ei olla aivan yhtä vilpittömän innostuneita.

- Kyllä mun levyhyllystäni Dream Theateria löytyy, ja sitä on ihan kiva kuunnella silloin tällöin yhden tai kahden kappaleen verran, mutta se on vähän turhan teknistä luritusta. Ja nimenomaan livenä se ei toimi ollenkaan, Sami miettii ja vie tavallaan sanat suustani. Kun kävin taannoin katsomassa Dream Theateria Kulttuuritalolla, kadehdin suunnattomasti valokuvaaja Tomi Palsaa, joka pääsi jo neljän biisin jälkeen kotiin patongille.

- Onhan se vähän sellaista, että ne haluavat näyttää miten hyvin osaavat soittaa. Ja kyllä ne osaavat, sitä en kiellä, mutta jos bändin musiikillinen anti on siinä, niin ei se ole vielä paljon. Hyviä biisejäkin pitäisi osata tehdä. Mitä tähän progeiluun tulee, niin minusta asiat voi toteuttaa yksinkertaisestikin, ja me ollaan tässä bändissä todettu, että monesti ne toimivat juuri sillä tavalla parhaiten, Vesa miettii.

Teidän pääasiallinen biisintekijännehän on edelleen kitaristi Miika Tenkula, joka on tehnyt uudenkin levyn kappaleista kahta lukuunottamatta kaikki. Millaisessa muodossa Miika tuo biisit treenikämpälle?

- Se vähän vaihtelee. Kyllä se yleensä tekee kotonaan akustisella ne hyvinkin valmiiksi. Treenikämpällä me ei koskaan keksimällä keksitä biisiä. Sillä tavalla ne eivät ota syntyäkseen. Kuuluuhan tämä puhe muuten varmasti tuohon mankkaan? kysyy Vesa yllättäen vastauksensa lopuksi.

Kyllä se kuuluu, vaikka ravintola onkin kohtalaisen meluisa ja viereisissä pöydissä riekkuu noin kahdeksantoistavuotiaita tyttöjä, jotka ovat ilmeisesti ensimmäistä kertaa ikärajallisessa paikassa ja haluavat myös tehdä sen selväksi. Ja vaikka eletäänkin jalkapallovimman aikaa, haastattelu on sentään osattu tehdä sellaisena hetkenä, jolloin kukaan ei huuda television ääressä eikä Mertaranta sen sisällä. Sami jatkaa vielä yhtyeen sisäisistä valtarakenteista ja sävellyspolitiikasta:

- Tenkula tekee suurimman osan biiseistä yksinkertaisesti siitä syystä, että se on meistä selvästi tuotteliain kaveri. Muut vielä raapii päätään siinä vaiheessa kun se tulee kahden valmiin biisin kanssa kämpille. Ei se missään nimessä diktaattori ole eikä myöskään suhtaudu kielteisesti siihen, että muut tekevät biisejä. Ja kuten sanottua, kaikki Frozeninkaan biisit eivät ole Tenkulaa, Sami toteaa ja muistelee sellaisia nimiä kuten Faith No More, U2 ja Verve, kun kyselen Tenkulan mahdollisista suosikeista tai vaikutteista.

SENTENCEDIN uusi levy on siis nimeltään Frozen, ja se julkaistiin kauniina kesäpäivänä 20.7. Mitä orkesteri haluaa sanoa ihmiselle, joka meni tuolloin kauppaan ja pyysi äänitettä, jossa on sellaisia kappaleita kuten Kaamos, Dead Leaves ja When The Rain Comes Falling Down?

- Levyltä löytyy pieni vivahdus tästä talvisesta pohjoistuulesta joka puhaltaa. Jos kaipaatte viilennystä elämäänne, menkää, hyvät ihmiset, ja ostakaa, tunnelmoi Sami kuin runonlausuja ikään.

- Mutta eihän me levyä vain tätä kesää varten olla tehty, eli vaikka se nyt tuntuukin aika hassunkuriselta, niin syksyllä on jo eri juttu, muistuttaa Vesa.

Lopuksi on asiallisen asiatonta kysyä täysin ulkomusiikillisista aiheista. Minkä kirjan olette viimeksi lukeneet? Kysymys aiheuttaa lievää hämmästystä ja kiroilua, mutta vastaus löytyy pienen miettimisen jälkeen. Ainakin on löytyvinään.

- Varmaan se ollut joku Stephen Kingin juttu, mutta siitä on kyllä jo aikaa. Tämä elämä on nykyään niin kiireistä, että kovin vähän ehtii lukea kirjoja, Vesa miettii.

- Mulla on ollut nyt sellainen kausi, etten ole hirveästi lukenut. En ole kerennyt minäkään, toteaa myös Sami.

Napsautan nauhan päältä ja juttelemme vielä hetken aikaa mm. suomalaisten festivaalijunien intiimistä tunnelmasta, ystävällisistä poliiseista, Kate Bushista, englantilaisen jalkapallofanin mahdollisista yhtäläisyyksistä ihmisen kanssa, Neljän ruusun totaalisesta kuihtumisesta, edellisen Rumba-haastattelun alkoholipoliittisista sivujuonteista, kotoisten muusikoiden ylivertaisesta viinapäästä sekä Sentencediä sietämättömästi jännittäneestä mutta erinomaisesti menneestä Dynamon keikasta.

- Siitä kun selvittiin niin nyt menee mikä vaan, jompikumpi väittää, ja muistan unohtaneeni mainita, että Sentencedissä vaikuttavat myös solisti Ville Laihiala ja lievästi itsemurharomanttissävyisiä tekstejä kirjoittava kitaristi Sami Lopakka. Lyriikasta keskustellaan toiste.

Tero Valkonen / Rumba


« back