Crimson-albumia seuranneen Euroopan-kiertueen loppu vuonna 2000 oli Sentencedille pahaa aikaa: miehet olivat viinanjuonnista niin rikki, että keikkoja soiteltiin välillä istuen - muuten ei jaksanut. Ensimmäistä kertaa myös miehistön kemia alkoi rakoilla. Yhtye oli tienristeyksessä, jonka toinen haara johti tauolle, toinen naulaan.

Onneksi Sentenced valitsi tauon. Ouluun asetuttuaan herrat eivät nähneetkään toisiaan puoleen vuoteen, ja katso: into palasi. Kuin telepatian voimalla yhtyeen jäsenet ryhtyivät soittelemaan toisilleen, että ’jokohan sitä reenattais’. Lopulta bändillä oli kasassa parikin levyllistä toinen toistaan vetävämpiä ralleja, ja suurin ongelma olikin valikoida ne oikeat kappaleet tulevalle studiopitkäsoitolle. Sille seitsemännelle, joka osoittautuisi Sentencedin tähän asti parhaaksi.

Ravintola Ateljéssa istuskelevat Sentenced-solisti Ville Laihiala ja -kitaristi Sami Lopakka ovat nousuhumalassa. Miehet ovat saapuneet muutama tunti sitten Oulusta lentämällä, ja lyhykäinen matka on älytty käyttää hyödyksi.

”Perkele, ku on niin kova tuo lentopeleko, ettei uskalla selevin päin lentää”, myssypäinen Laihiala naureskelee ja pummaa sen jälkeen vierustoveriltaan Lopakalta tupakanjämät.

Piirpauken tunnetuksi tekemällä Konevitsan kirkonkellot -teemalla ja kurjenlaululla (”Voiko olla suomalaisempaa lintua”, perustelee Laihiala tuottaja Hiili Hiilesmaan suorittamaa lajivalintaa) starttaava The Cold White Light sisältää paitsi tuttuakin tutumpia Senari-elementtejä myös uusia tuulia, tai sopisiko tässä yhteydessä sanoa pyörremyrskyjä. Jämän tumpannut Laihiala myöntää, ettei Sentencedistä voi enää puhua metallibändinä.

”Ennemmin me ollaan jotaki melankolista rokkia tai sinne päin”, mies sanoo. ”Eihän meiän oo mittään järkiä tehä kaunista biisiä, jossa on kaunis melodia ja hukuttaa se hirviään säröön. Me tehhään hommat biisien ehdoilla.”

”Se oli melekeenpä niin päin, ettei me varottu niitä uusia ideoita vaan keskityttiin niihin”, lisää Lopakka. ”Ei tosiaankaan haluttu tehä edellistä levyä uuestaan.”

Miehet kertovat, että uusi levy tehtiin periaatteella ’jokainen biisi on oma maailmansa’. Aivan sama sille, sopivatko kaikki kappaleet kokonaisuuteen vai eivät.

”Mää oon itte ajatellu niin, että ainoastaan se levyn nimi sittoo niitä kappaleita toisiinsa, ku jokaisessa on jotaki siihen suuntaan”, sanoo Laihiala.

”Mutta niitä samansuuntasia asioita katellaan kyllä niin eri näkökulmasta, että mistään teemalevystä ei kyllä voi missään nimessä puhua”, jatkaa Lopakka. Laihiala huomaa kaveriaan kuunnellessa merkillisen asian:

”Me ollaan, hei, kasvettu aikuisiksi.”

”Ja vitut, me ollaan kasvettu lapsiksi”, Lopakka tyrmää huomaamatta, että ojentaa kommentillaan avaimet koko uusiutumisen mysteeriin.

Oli miten oli, tällä kertaa Sentenced oli studiossa ihmisiksi, ainakin mitä bändille ei-niin-vieraaseen ördäämiseen tulee. Vaikeuksia riitti silti: bassot ja osa kitaroista soitettiin jossain vaiheessa kokonaan uusiksi ties minkä pikkufilungin vuoksi eikä lauluistakaan tullut välillä mitään.

”En usko, että ulkopuolinen ois koko soittohommaa ees huomannu, mutta ittiä rupes jossain vaiheessa häiritteen niin hirviästi, että piti pistää homma uusiksi. Siinä vaiheessa ei ollu kovin mukavaa”, Lopakka sanoo.

”Mulla on helevetin hyvvää videomateriaalia kotona Lopakasta ja Tenkulasta. Kyllä siinä saa lespooli kyytiä”, Laihiala heittää. ”Määki lähin varmaan nelekytäseittemän kertaa lätkiin tästä bändistä lauluja tehessä, niin kyllä vitutti. Se oli hyvä, ku oli lauluhuoneessa suoraan ovi ulos, niin monesti pistin takin päälle, painuin ovesta ulos ja autolla kotia.”

”Siellä sitä kyseltiin, että vejäkkö vielä kerran ja kaveri oli jo kotona”, Lopakka nauraa.

Internet on Sentencedin viimeisin kirous. Ensinnäkin, selkään puukottaminen uuden levyn ’popiksi kääntymisestä’ alkoi eri keskustelupalstoilla jo ennen kuin herrat olivat kunnolla sulkeutuneet studioon. Joku oli kuullut kaveriltaan jonkun toisen kertoman juorun, jonka mukaan Sentencedin tuleva levy olisi täyskäännös entiseen.

”Perkele, kitaroita vasta nauhotettiin, niin meidän kotisivuilla jo arvosteltiin levy!” kiroaa Laihiala. ”Eihän tuossa vaiheessa oo voinu vuotaa mittään mihinkään. Olihan tuo jännä kuulla, että on paska levy tulossa.”

Levyn valmistuttua sattui sitten pahempi haaveri, kun levy vuodatettiin jonkun älypään toimesta nettiin; jo pari kuukautta ennen levyn julkaisua joltain mp3-saitilta sai kuulemma koko hoidon imuroitua. Onhan se selvää, että pohjoisen poikaa mokoma korpeaa niin maan perusteellisesti.

”Ainoa mahollisuushan se on, että joku toimittaja sen on sinne lyöny”, Laihiala tuikkaa.

”Vittu mikä toimittaja, sinä kumminki, saatana”, Lopakka vitsailee. ”Ei mutta se oli kuulemma Australiasta lyöty sinne nettiin. Mää luulen, että jos se on siltä oikiasti lähteny, niin sen pystyy kyllä jäljittään.”

”Mutta olihan tuo hyvä, että ku meiän kotisivuille oli joku tullu mainostaan, että siellä ois uus levy impattavana, niin se sai kyllä osakseen pelkkää kritiikkiä. Tyyliin että mee saatana ostaan se levy”, Laihiala kuittaa ja jatkaa tarinalla Turkista, tuosta tuhansien kebabien maasta.

”Siellä tuli nimikirjotussessioissa joku tyrkyttää piraattia, että pistä siihen nimmari. Mää annoin sen takasi. Että jos ei oo rahhaa ostaa sitä levyä, niin lähe vittuun.”

Euroopan-kiertueelle Sentenced suuntaa ainakin Lacuna Coil, ehkä Arch Enemykin mukanaan syksyllä. Vaikka edellisen kierroksen surkeat muistot painavat mielessä vieläkin, väittävät herrat odottavansa rundia innoissaan. Tällä kertaa hommat tehdään toisella tavalla.

”Kommellukset saa kyllä jäähä vähemmälle. Meillä on nyt ensimmäistä kertaa Euroopassa kiertue, jolla me ollaan pääesiintyjänä, ja jossain Saksassa tulee olemaan isoja keikkoja, joita ei kyllä tuolilta soitella”, Laihiala tokaisee perheenisän (miehestä tuli isukki bändin hermolomalla) tiukkuudella.

Eurooppaan kun päästiin, lienee paikallaan mainita seuraava: keskustelin taannoin Sentencedistä erään pitkät pätkät maailman rockmantuja kolunneen ammattilaisen kanssa. Miehen mielestä Oulun suuruus olisi maanosan suosituin rockbändi, jos se malttaisi jättää teemapuolella ne diet ja itsemurhat vähemmälle…

”Seppo Hovin kansko nää juttelit?” kysäisee Lopakka ja saa porukan hohottamaan.

”Joo, Lopakka laulaa seuraavassa Pumtsipumissa jottain Suklaasydäntä”, Laihiala keksii ja hyräilee pätkän kyseistä kappaletta. Pian mies kuitenkin vakavoituu: ”Jooh, kyllähän nuo kuolemajutut on tätä nykyä enemmän metaforia.”

”Se on niin, että jos joku juttu on meiän, niin ei me siitä ruveta tinkimään sen takia, että oltas Euroopan isoin bändi”, Lopakka painottaa. ”Sitä paitsi mehän ollaan vejetty nuo hommat jo niin tappiin, että pitäshän sitä jo tyhymemmänki ymmärtää, ettei tässä nyt kuolemanvakavissaan olla - enkä minä usko, että metalliyleisö on sen pölijempää ku muutkaan. Ja onhan se saatanan väärä lähtökohta tehä mittään niin, että pittää ihmisiä automaattisesti tyhminä.”

”Tietenki jos nää oot oikiasti pölijä etkä tajua, niin se on eri asia”, järkeilee Laihiala.

”Eihän se sitä tarkota, että on tyhymä, jos kuuntelee heviä. Tai no, italialaiset ja saksalaiset on tietenki asia erikseen”, Lopakka päättää.

Ateljésta poistuessa siunaan hyvää onneani jo toisesta haastatteluvuorosta. Lopakka ja Tenkula jäivät jatkamaan hommia - siis kaljanjuontia -, eikä sillä illan viimeisellä, kahdeksannella haastattelijalla arvatenkaan tule olemaan helppoa. Tai mistäpä tuon tietää, ovathan nuo Oulun herrat soittaneet keikkojakin istualtaan. Luulisi pelkän puhumisen sujuvan makuultakin.

Teksti: Matti Riekki